Nro 4-2015
Luokittelu: Pohjois-Pohjanmaa, Kainuu ;  Alue-esittelyt ;  Nähtävyydet ;  Museot, kirkot ;  Aina ;  Kesä ; 
Avainsanat: Tervan tie, tervahauta, tervasoutu, tervavene, Oulujoki, Oulujärvi, Ämmäkosken sulku, matjaukytuem tervatynnyri

Tervan tie


Tervavene, taustalla Kajaanin linnanrauniot. Kuva: Kajaanin kaupunki

Tervaa
Kuhmosta Ouluun

Suomessa on aina poltettu tervaa omiin tarpeisiin. 1500-luvulla laivojen tervaamiseen käytetyn tervan kysyntä nousi merenkulun vilkastumisen myötä. Terva oli pitkään Suomen tärkeimpiä vientituotteita. Huippuvuosi oli 1863, jolloin tervaa vietiin peräti 234 334 tynnyriä eli 29,3 miljoonaa litraa.


  1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla Oulu oli yksi maailman suurimmista tervanvientisatamista. Tervaa tuotiin sinne kapeilla tervaveneillä jokien, järvien ja koskien kautta Kainuusta, jonne tervantuotanto oli siirtynyt Pohjanmaan rannikolta. Katovuosista kärsineellä seudulla tervanpoltosta muodostui pääelinkeino tai tärkeä lisäelannon lähde. Oulussa tervatynnyrit lastattiin laivoihin, jotka kuljettivat ne edelleen ostajille eri puolille Eurooppaa.

Vuosien projekti 

  Tervahaudan polttaminen oli keskimäärin viiden vuoden pituinen hanke. Työ alkoi noin 15-senttisten mäntyjen koloamisella eli kuorimisella, jolla edistettiin niiden pihkaantumista. Muutaman vuoden jälkeen koloamista jatkettiin edellisen kohdan yläpuolelta. Puun pohjoispuolelle jätetty kuorimattoman kaistale piti puun kituliaasti hengissä. Kun kolosmetsä muutaman vuoden päästä kaadettiin, otettiin puista talteen noin kolme ja puolimetrinen tyviosa. Rangat ajettiin polttohaudan luo, jossa ne hakattiin kirveellä pitkittäin tasakokoisiksi tervaksiksi eli säröiksi. Talvella valmistettiin myös vankat tervatynnyrit, joihin tarvittiin virallisen tynnyrintarkastajan eli kruunaajan leima.

Tervahaudan poltto tarkkaa työtä

  Tervanpolton ja -kuljetuksen huippusesonki oli kesä- ja heinäkuu. Tervahauta rakennettiin tarkoin valittuun paikkaan kivikupin muotoiseksi ja lapionvarren syvyiseksi.  Alapuolelle kaivettiin halsi eli kuurna, ja haudan keskipisteestä halsiin tehtiin umpinainen putki, kynä. Haudan pohja tiivistettiin savella ja peitettiin puun kuorilevyillä, jotta ladottavat puut eivät painuneet multaan. Sen jälkeen särökset ladottiin loivaksi, suppilomaiseksi haudaksi niin, että lopulta lakipiste oli tasainen. Lopuksi keko peitettiin tiiviisti turpeella ja maa-aineksella lukuun ottamatta maanrajan sytytysvyöhykettä.


Tervahaudan polttoa esittävä pienoismalli Kainuun Museossa Kajaanissa. Kuva: Kainuun Museo / Samu Puuronen
  Tervanpoltosta vastasi hautamestari eli lotnikka, jonka ohjauksessa tervahauta sytytettiin palamaan yhtä aikaa eri puolilta. Alkupalon jälkeen haudan juurikin tukittiin turpeilla lukuun ottamatta vetoaukkoja, joista ohjattiin hiilloksen etenemistä tasaisesti. 
Haudan polttoaika riippui tervaksien määrästä. Ensin kynästä saatiin tervavettä ja tervakusta eli puuhappoa. Sen jälkeen alkoi tulla ensin sakeaa tervaa ja vähitellen kunnon tervaa. Yleensä yhdestä haudasta saatiin tervaa noin 40–50 tynnyriä, jotka kuljetettiin hevosten vetäminä tervaveneiden luo. Veneet olivat pituudeltaan 13–15 metriä, ja suurimpiin voitiin lastata peräti 28 kappaletta 150 kilon painoista tynnyriä. 

Tervaveneillä Ouluun

  Vuotuisen tervasadon kuljettaminen Oulun Tervaportin porvareille kesti hyvälläkin säällä yhdestä kolmeen viikkoon. Huonolla säällä ei Oulujärvelle ollut asiaa, ja veneet joutuivat odottelemaan, mutta heleinä kesäpäivinä järvellä saattoi nähdä useita kymmeniä tervaveneitä purjeineen.



  Tervaveneet ja tukinuittajat käyttivät samoja jokiväyliä, mikä aiheutti vaaratilanteita varsinkin kapeissa koskipaikoissa. Matkantekoa helpottivat Oulujoen koskien perkaaminen sekä vuonna 1847 Kajaaniin rakennetut Ämmä- ja Koivukosken tervakanavat. Sitä ennen lasti oli pitänyt kuljettaa maitse näiden koskien ohi. Vesiliikenteen vähennyttyä pahoin rapistuneet kanavat suljettiin vuonna 1915. Vuonna 1984 Ämmäkosken kanava avattiin kuitenkin kunnostettuna uudelleen. Ämmäkosken sulku on nykyään osa Suomen Kanavamuseota ja on ainoa toimiva tervakanava maailmassa.


Kesäisin Kajaanissa on mahdollista seurata tervasoutunäytöksiä. Kuva: Jonna Kallunki. 
  Tervasoutajien tili meni usein kokonaan edellisen talven tervakontrahdilla nostettujen ennakkojen maksuun. Alustalaiset olivat siis jatkuvassa velassa porvarille, jolle oli pakko tuottaa tervaa ostajan määräämään hintaan. Oulusta palatessa kotiin tuotiin suoloja, ryynejä, jauhoja ja viikatteen liippoja, viinaakin. 

  1900-luvun alussa halvemmalla tuotettu kivihiiliterva alkoi syrjäyttää mäntytervan. Rataverkon myötä männystäkin sai paremman hinnan vähemmällä työllä, ja niin tervanteko siirtyi vähitellen historiaan. 

Lähde: Oiva Turpeinen: Mustan kullan maa. Tervan historia

Matkailutie Tervan tie

  Vuonna 2008 virallisen matkailutie-statuksen saanut Tervan tie kulkee esikuvastaan poiketen maanteitä pitkin myötäillen kuitenkin Oulujoen vanhaa vesi-, matkailu- ja tervankuljetusreittiä. Reitti kulkee Kuhmosta Sotkamon, Kajaanin, Paltamon, Vaalan, Utajärven ja Muhoksen kautta Ouluun. Tervakulttuuri erilaisine tapahtumineen elää edelleen ja on omaleimaista koko alueelle. 

  Suomen yhdeksättä matkailutietä viitoittaa tervatynnyri-tunnus. 


  Tervan tie kulkee Oulusta Vaalaan valtatietä 22 ja kääntyy siellä kohti Oulujoen länsirantaa seututielle 800 ja 879. Seuraavaksi käännytään yhdystielle 8820, joka johtaa Alasalmen lossin kautta Manamansalon saarelle. Tie kulkee saaren poikki ja jatkuu siltaa pitkin Paltamoon, jossa Tervan tien reitti palaa valtatielle 22. Kajaaniin saavutaan pitkin valtatietä 5, josta käännytään valtatielle 6 kohti Sotkamoa. Reitin loppuosuus Kuhmoon kuljetaan kantatietä 76.





Tekstin kirjoittiEeva Oksman


Näistä olemme kirjoittaneet:
Alue-esittelytErikoishaastattelutTapahtumatNähtävyydetLuontokohteetRuokailu, majoitusTeatterit, orkesteritLiikunta, hyvinvointiMuseot, kirkotOstokset, käsityöt, lahjatavaratJuhlapaikat, kokouspaikat
Hae
Hae

Juttuarkiston etusivulle »